8.4.–2.10.2022
Kaiken kansan muotoilua -näyttelyssä on kuultavissa kuraattori ja kirjoittaja Nimco Husseinin sekä graafisen suunnittelijan ja taiteilijan Kiia Beilinsonin keskustelu näyttelyn teemoista.
Perinteisesti museoita on pidetty tutkitun tiedon ja asiantuntijuuden tyyssijoina. Museokuraattorit ovat olleet omien alojensa auktoriteetteja, joiden näkemyksiä ei ole kyseenalaistettu. Nykyisin ajatus siitä, että museot ja näyttelyt esittävät ehdottomia totuuksia maailmasta, tuntuu vanhentuneelta. Museot nähdään yhä useammin paikkoina, joissa kävijät itse tuottavat tietoa ja ymmärrystä, näkemänsä perusteella.
Kuratointityö nojaa kuitenkin edelleen yksilöiden näkemyksiin ja valintoihin. Sivulla kuunneltavan Beilinsonin ja Husseinin välisen keskustelun tarkoituksena on herättää ajatuksia siitä, kuinka monella eri tavalla näyttelyn teemoja voidaan lähestyä. He molemmat ovat omassa työssään käsitelleet yhdenvertaisuuden ja representaation kysymyksiä muotoilun kentällä.
Kuuntele kommenttiraita alta:
Lue kommenttiraita tekstimuodossa alta:
Intro
Nimco: Tervetuloa kuuntelemaan meidän keskustelua, osana Kaiken kansan muotoilua – Designed for Every Body -näyttelyä. Mä olen Nimco Kulmiye Hussein ja täällä Kiia Beilinsonin kanssa.
Kiia: Tämän näyttelyn kuraattorit Anna Vihma ja Kaisu Savola kutsuivat meidät tänne Designmuseon keskisaliin keskustelemaan tämän näyttelyn aiheista museon ulkopuolisesta perspektiivistä, mutta sanottakoon samalla, että mekään emme tietenkään edusta kaikkia mahdollisia näkökulmia, vaan tullaan tähän keskusteluun meidän omista taustoista ja kokemuksista käsin.
Kerrotko Nimco lyhyesti, mikä sinun taustasi on?
Nimco: Työskentelen muun muuassa kulttuurin, taiteen ja muotoilun parissa queer-feminististen ja postkoloniaalisten käytänteiden kanssa pääosin kirjoittamalla tai kuratoimalla. Olen valmistunut taiteen maisteriksi Aalto-yliopiston Taiteen ja suunnittelun korkeakoulusta ja Central Saint Martinsista.
Kiia: Minä olen puolestani graafinen suunnittelija ja taiteilija, ja työskentelen freelancerina pääasiassa kulttuuri- ja taidekentällä. Olen valmistunut taiteen maisteriksi Aalto-yliopistosta, jossa toimin nykyisin myös vierailevana opettajana, fasilitoin siellä tällä hetkellä visuaalisen viestinnän muotoilun kandiopiskelijoiden kriittistä lukupiiriä ja yliopiston laajuista opintojen dekolonisointiin keskittyvää valinnaista kurssia yhdessä Miia Laineen kanssa.
Kritiikistä voisikin sanoa lyhyesti alkuun, että vaikka kritiikki koetaan yleisesti jotenkin negatiivisena asiana, niin sanoisin, että kyse on ennemminkin välittämisestä; kriittinen tarkastelu ja keskustelu on nähdäkseni ihan ensisijainen työkalu asioiden kehittämisessä ja parantamisessa. Vaikka yleisesti Suomessa ollaan monessa asiassa pitkällä, tasa-arvo ei ole koskaan “valmis”, vaan pyrkimys yhdenvertaiseen yhteiskuntaan vaatii jatkuvaa tarkastelua, uudelleenajattelua ja oppimista keskenään erilaisten ihmisten ominaistarpeista.
Nimco: Samaa mieltä. Kritiikin kautta voidaan keskustella ja jakaa tietämystä sekä luoda uusia näkökulmia ja ymmärtää tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden käsitteitä uudelleen ajatellen.
Erona tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden käsitteissä on tulokulma; tasa-arvo on tavoite ja ajatus siitä, että kaikki ovat ihmisarvoltaan yhdenvertaisia. Kuitenkin yhteiskunta eriarvoistaa edelleen tiettyjä ihmisryhmiä, ja yhdenvertaistamalla pyritään mahdollistamaan kaikkien osallistuminen yhteiskuntaan riippumatta vaikkapa toimintakyvystä, sukupuolesta, etnisestä tai kansallisesta alkuperästä tai muista yksilön ominaisuuksista.
Muotoilu ja muotoilunhistoria ovat siitä mielenkiintoisia, että ne toimivat johdantoina historiallisiin tapahtumiin ja sen kautta meidän tämänpäiväisiin yhteiskunnalisiin olosuhteisiin.
Voidaan aloittaa tutusta aiheesta: Suomesta hyvinvointivaltiona ja muotoilun roolista julkisessa tilassa. Ketkä ovat olleet muotoilemassa Suomea ja miten? Miten tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden käsitteet ovat muuttuneet vuosien varrella?
Kiia: Ja mainittakoon vielä, että tässä keskustelussa käsitellään aika laajasti muotoilun kenttää ja käytetään muotoilu-sanan ohella esimerkiksi suunnittelun ja designin kaltaisia sanoja, joilla viitataan muotoilun eri osa-alueisiin.
Hyvinvointivaltio ja julkinen tila
Nimco: Aloitetaan siis julkisesta tilasta, jossa olemme tälläkin hetkellä. Tasa-arvo ja yhdenvertaisuus ovat olleet tärkeässä asemassa suomalaisen hyvinvointivaltion rakentamisessa. Pelkästään katsomalla ympärilleen voi nähdä muotoilua, jolla on tietoisesti pyritty luomaan helppoa ja parempaa arkea. Muotoilulla ollaan pyritty luomaan kaikkien ympäristö niin esteettiseksi kuin toimivaksikin, muun muassa kaupunki- ja tuotesuunnittelun kautta. Suuri osa näistä palveluista ja tuotteista voidaan nähdä jopa tietynlaisena “näkymättömänä” muotoiluna. Näistä esimerkkeinä kaupunkisuunnittelu ja kalusteet julkisissa tiloissa.
Toisaalta, onko nämä palvelut ja tuotteet hyvinvointivaltioissa suunniteltu vain niille, jotka jo voivat hyvin?
Kiia: Perusterveelle ja työkykyiselle väestölle tämä yhteiskunta näyttäytyy varmasti aika eri tavalla kuin vaikkapa pitkäaikaissairaille tai muuten toimintarajoitteisille ihmisille. Ainakin näin kaupunkilaisesta perspektiivistä katsottuna tuntuu lisäksi siltä, että iso osa julkitilasta on myös kaupallista tilaa. Väittäisin, että niin hyvinvointivaltion kuin julkisten tilojen olemusta määrittää nykyään vahvasti kapitalistiset normit, kuten työkyky ja tehokkuus.
Onko vain tuottava yksilö arvokas jäsen 2020-luvun hyvinvointivaltiossa? Onko julkisessa tilassa jätetty tilaa levolle tai joutenololle?
Nimco: Tietenkään kenenkään yksilön arvoa ei pitäisi määrittää työkyvyn tai tuottavuuden mukaan. Kaikilla pitäisi olla mahdollisuus ympäristöön, joka mahdollistaa niin työskentelyä kuin ihan tavallisen arjen parissa olemista.
Levosta ja joutenolosta tulee mieleen kirjastot, terveyskeskuksien odotusaulat ja puistonpenkit. Kaikissa niissä on omanlaisensa muotoilukieli. Kirjastot, kuten Oodi, on suunniteltu palvelemaan käyttäjäänsä mahdollisimman monipuolisesti – niin funktion kuin mukavuudenkin kannalta. Terveyskeskuksien odotusaulat ovat vaatineet aulakalusteita, jotka ottavat huomioon erityisesti eri ikäryhmien tarpeita.
Kiia: Odotusauloissa pyritään usein luomaan rauhallista ja tyynnyttävää tilaa. Kehollinen kokemus onkin iso osa sitä miten me navigoidaan julkisessa tilassa. Tämä kokemus on yksilöllinen, sillä kaikkien kehot eivät ole samanlaisia, saman kokoisia eikä toimi samalla tavalla. Mitkä tilat, reitit tai kalusteet on meille kutsuvia, mitkä poissulkevia? Tässä mielessä ajatus universaalista suunnittelusta ja standardeista on haastava; kenen keho mahtuu siihen keskiarvoon tai standardiin, kenelle se soveltuu ja kenelle se on epäsoveltuva. Onko vaikkapa istuimelle, kuten näyttelyssä esillä olevalle Kari-tuolille, olemassa yhtä objektiivista, toimivaa standardia, kun käyttökokemus on kuitenkin aina subjektiivinen. Vaikkapa julkisten liikennevälineiden ja lentokoneiden istuimet ovat monille kehoille liian ahtaita, vaikka niiden mittasuhteet perustuvatkin yleisiin standardeihin.
Nimco: Ja puistonpenkit, jotka ovat esimerkki julkisen tilan levolle suunnitelluista kalusteista. Kaupunkisuunnittelussa puhutaan termistä placemaking, joka tarkoittaa sellaisten ympäristöjen luomista, jotka tuottavat niin hyötyä kuin iloakin monenlaisille käyttäjille.
Tähän ei kuitenkaan aina päästä. Hostile architecture eli vihamielinen arkkitehtuuri tai epäystävällinen suunnittelu pyrkii nimenomaan poissulkemaan epätoivottua käyttäytymistä. Muun muassa puistonpenkkien poistaminen puistoista tai suunnittelu niin, ettei niissä voi loikoilla tai nukkua. Tämäntyyppistä suunnittelua on pidetty epähumaanina ja se on herättänyt paljon kritiikkiä, syystäkin, sillä se poissulkee muun muassa asunnottomia ja tietoisesti pyrkii poistamaan tiettyjä ihmisryhmiä julkisen tilan katukuvasta. Epäystävällistä suunnittelua puolustetaan muun muassa sen takia, että se pyrkii luomaan kaupunkitiloista esteettisempiä ja funktionaalisempia.
Eikö kaikilla pitäisi olla mahdollisuus nauttia julkisen tilan hyödyistä?
Kiia: Ehkä juuri tästä syystä inklusiivisen eli kaikkien saatavilla olevan suunnittelun tärkeyttä pitäisi korostaa, kun puhutaan kaupunkisuunnittelusta. Esimerkkinä tästä on Femma Planning, täällä Suomessa, jotka käsittelevät ja ottavat huomioon työssään osallistavan, feministisen ja saavutettavan kaupunkisuunnittelun periaatteita. Osallistava suunnittelu myös osaltaan vaikuttaa siihen, että prosessit sisältävät erilaisten asukkaiden/kaupunkilaisten ääniä ja ajatuksia. Suunnittelun lopputuloksetkin on näin monimuotoisempia.
Esteettömyys ja saavutettavuus
Yhdenvertaisuuteen pyrkivässä suunnittelutyössä on puhuttu enenevässä määrin myös esteettömyydestä ja saavutettavuudesta. Voisi olla paikallaan avata näitä termejä hieman: esteettömyys viittaa fyysisen toimintaympäristön suunnitteluun sellaiseksi, että se toimii kaikille toimintakyvystä riippumatta. Saavutettavuus puolestaan viittaa tiedon vastaanottamiseen ja ymmärtämiseen, erityisesti digitaalisessa ympäristössä.
Esteettömyyden suunnitteluun liittyy paitsi aiemmin mainitut penkit ja levähdyspaikat, myös kynnykset, portaat, luiskat, hissit, oviaukot, kaiteet ja muut tiloihin ja reitteihin liittyvät ominaisuudet, jotka saattavat koitua esteeksi muille, kuin täysin toimintakykyisille jalankukijoille, kuten vaikkapa pyörätuolilla tai lastenrattaiden kanssa liikkuville. Esteettömyyteen olisi tärkeää kiinnittää jatkuvasti huomiota, sillä jokaisen toimintakykyhän voi muuttua koska vain – ja muuttuukin, esimerkiksi iän myötä.
Nimco: On ollut huikeaa tutustua näyttelyssä esillä olevan Ulla-Kirsti Junttilan pioneerityöhön esteettömyyden suunnittelussa. Junttila on tunnettu muun muassa SURAKU-malleista, jotka ovat esillä tässäkin näyttelyssä. Junttilan työ on sellaista näkymätöntä suunnittelua, johon ei tule juuri kiinnitettyä huomiota niin kauan, kun se on tehty hyvin, eli kaupunkiympäristö toimii mahdollisimman monelle.
Esteettisyyden ja toiminnallisuuden ei tarvitse olla toisiaan poissulkevia asioita. Kulttuurihistoriallisesti merkittävien rakennustenkin entisöinnissä tulisi ottaa esteettömyyden nykystandardit huomioon.
Mutta olisiko jo aika ajatella esteettömyyttä myös beyond pyörätuoli-ikoni?
Miten esimerkiksi aistiyliherkkyyksiä tai -rajoitteita huomioidaan julkitilassa?
Kiia: Näitä voisi ajatella kysymyksinä julkisten tilojen saavutettavuudesta. Tähän voi mielestäni liittyä viestintä, kuten kyltit ja opasteet, kuulutukset ja hälytykset. Hyviä esimerkkejä on vaikkapa pistekirjoituskyltit ja sokeainopasteet Kampin kauppakeskuksessa sekä erittäin hyvä akustiikka keskustakirjasto Oodissa.
Nimco: Millaiset julkiset tilat on suunniteltu mahdollisimman monille?
Millaisia esteettömyys- ja saavutettavuushankkeita tänä päivänä tarvittaisiin?
Kiia: Esteettömyydessä ja saavutettavuudessa voisi olla hyvä ottaa fyysisten aspektien lisäksi huomioon myös taloudelliset, psyykkiset, sosiaaliset ja kulttuuriset mahdollisuudet, jotka nekin ihmisten välillä eroavat toisistaan. Vaatiiko kaupunkitilassa oleilu esimerkiksi maksukykyä? Onko joutenolo sallittu? Miten turvallisuuden tunne toteutuu? Kuka valvoo ja ketä?
Nimco: Nämäkin termit ja konseptit ovat jatkuvassa muutoksessa, ja niitä myös muutetaan aktiivisesti. Esteettömyys ja saavutettavuus on molemmat osana isompaa, jatkuvaa työtä, jossa pyritään huomioimaan ja vastaamaan erilaisiin tarpeisiin parhaimmalla mahdollisella tietotaidolla ja osaamisella. Nämä keskustelut koskettavat meistä jokaista, puhuttiin sitten esteettömyydestä ja saavutettavuudesta tai vaan yhdenvertaisesta ja tasa-arvoisesta muotoilusta. Miten näitä samoja teemoja voi yhteisesti edistää lähitulevaisuudessa? Keiden ääniä ei kuulla vielä, ketkä puuttuvat tästäkin keskustelusta ja kuinka puuttuvia näkökulmia saadaan mukaan?
Kiia: Muotoilijan näkökulmasta on myös kiinnostavaa pohtia omaa positiota ja etuoikeutettua asemaa suunnittelijana. Kuka päätyy muotoilijaksi? Mikä mahdollistaa pääsyn muotoilun kentälle? Kuka validoi muotoilijan? Kenellä on mahdollisuus edes kuvitella alaa?
Kuka on puolestaan se, kenelle tai kenen puolesta muotoillaan? Kenellä on toimijuus? Onko olemassa meiltä meille -tyyppistä suunnittelua ja muotoilua? Onko sellaiselle tarvetta?
Sankarimuotoilijuus
Kiia: Muotoilun historia ja kaanon tuntuu rakentuvan vahvasti yksittäisten muotoilijoiden, niin sanottujen sankareiden ja nerojen työn ja teosten ympärille. Samalla, kun yksittäisten muotoilijoiden työtä ja menestystä toki oikeutetusti tunnustetaan, jää helposti tarkastelematta, miten menestys syntyy ja mikä sen mahdollistaa.
Nimco: Täytyy ottaa huomioon se viitekehys, joka on mahdollistanut yksittäisen muotoilijan menestyksen, eli ajan konventiot, jotka ovat tarkkaan määrittäneet ketkä pääsevät opiskelemaan kyseistä alaa, keitä tuetaan ja keistä puhutaan mediassa suunnittelijaneroina. Tyypillisesti erityisesti miessuunnittelijat on nähty sankarimuotoilijoina, joka on myös sittemmin mahdollistanut muun muassa sen, että nimi on jäänyt historiaan ja työt tunnistetaan ja tunnustetaan laajalti ja kyseenalaistamatta.
Kiia: Kuitenkin näidenkin yksittäisten suunnittelijoiden menestyksen taustalla on paljon ihmisiä: massiivinen tukirakenne, joka yksilöä ja hänen työtään kannattelee. Alvar Aallon menestys tuskin olisi ollut samaa ilman muotoilijapuolisoaan ja yhtiökumppanaan Aino Marsio-Aaltoa ja myöhemmin Elissa Aaltoa. Samoin Ilmari Tapiovaara toteutti työnsä yhdessä puolisonsa Annikki Tapiovaaran kanssa, vaikka valtaosa yhteisen suunnittelustudion töistä allekirjoitettiin ajan hengen mukaisesti Ilmari Tapiovaaran nimiin. Tämä näkyy konkreettisesti muotoiluarkistoissa, jossa Annikki Tapiovaaran nimiin arkistoitu materiaali on aivan mitätön Ilmari Tapiovaaran rinnalla.
Arkistot
Nimco: Arkistointi ovat tärkeiden asiakokonaisuuksien järjestyksessä pitämistä sekä talletusta ja usein pitkäaikaissäilyttämistä, joita museon kaltaiset instituutiot uudelleen esittävät, esimerkiksi näyttelyiden muodossa. Miten arkisto syntyy, tai pikemminkin, miten sellainen rakennetaan? Miten eri aikakausien muotoilijoiden töitä on arkistoitu? Miten aika on vaikuttanut muotoilijoiden uriin ja saavutuksiin? Entä mitkä asiat ovat heikentäneet arkistoon päätymistä?
Kiia: Minkälaiset rakenteet ja tukiverkostot ylläpitävät menestystä ja jatkuvuutta? Tuntuu, että sosiaalisesti taitavat, supliikit ektrovertit pärjää ja palkitaan, ja he jäävät myös historiaan alan “sankareina”. Sama logiikka toimii nykypäivänä esimerkiksi (sosiaalisessa) mediassa ja suunnittelijoiden presenssissä: kuka osaa tuoda oman työnsä ja persoonansa esiin? Kuka on hyvä haastateltava? Laajat sosiaaliset suhteet ja hyvät puheenlahjat antavat etumatkaa suhteessa muihin. Samoin luokkaerot, ammatillinen itsetunto, ammatillinen ohjaus ja tuki nuoresta asti vaikuttavat nekin asiaan. Kuinka saisimme luotua tässäkin mielessä monipuolisempaa, kuten vähemmän valkoista tai vähemmän keskiluokkaista suunnittelijakenttää Suomeen?
Nimco: Muotoilun arkistoista ilmenee myös alan sukupuolittuneisuus ja se, miten tärkeäksi eri vähemmistöjen töitä ja niiden säilyttämistä on pidetty suhteessa valtakulttuurin edustajien töihin. Afroamerikkalainen, Suomessa pitkän uran tehnyt Howard Smith sai tunnustusta huomattavasti myöhemmin kuin aikalaisensa.
Kiia: Maija Heikinheimo puolestaan on ollut yksin asuva nainen ja perheetön suunnittelija, jonka töitä ei jälkeläiset tai lähipiiri ole varmasti vienyt talletettavaksi arkistoihin samassa määrin kuin monen muun. Esteri Tomula on ollut lyhytkasvuinen nainen ja keraamikko, joka ohjattiin sukupuolitetusti kuitenkin koristemaalauksen puolelle ja teki sitten mittavan uran siellä. Andreas Alariesto puolestaan on ollut saamelaistaustainen muotoilija, mutta ei ole nauttinut yhtäläistä näkyvyyttä urallaan kuin moni valtakulttuuriin kuulunut muotoilija.
Representaatiot
Nimco: Kun muotoilijat ja näkökulmat ovat keskenään erilaisia, myös muotoilun tuotteet ovat moninaisempia. Muotoilun kuvastoja ja muotoilutuotteissa näkyvää representaatiota tarkastellessa on kiinnostavaa tarkastella samalla muotoilijaa itseään ja sitä, millaisessa kontekstissa muotoilua on luotu ja millaisia suomalaisia on ollut näiden tarinoiden takana.
Kiia: Täällä näyttelytilassa huomaa, että esillä olevat työt ovat pääasiassa valkoisten suomalaisten kuvauksia valkoisista suomalaisista, joitakin eksotisoivia tai infantilisoivia poikkeuksia lukuunottamatta. On helppo huomata, että näiden esimerkkien kohdalla vähemmistöjen kuvaus ei ole peräisin vähemmistöryhmästä itsestään vaan näkökulma on ryhmän ulkopuolinen ja siitä välittyy ajankuva, ennakkoluulot ja asenteet.
Nimco: Voimme tarkastella, onko kulloinkin kyseessä oleva yhteistyö ollut molemminpuolista vai yksipuolista hyötymistä. Kuka inspiroituu ja kenestä? Kaj Franck on 60–70-luvulla ollut kiinnostunut Duodjista, eli saamelaisesta perinnekäsityöstä ja muotoilusta. Voimme vain spekuloida millaista yhteistyö on silloin ollut, mutta nykyään vähemmistökulttuurien kanssa toimiessa omia motiiveja ja hyötysuhdetta tulee osata tarkastella kriittisesti.
Kiia: Nyt Duodji on viimein saanut oman tavaramerkkinsä, joka on saamelaisyhteisön hallinnassa ja varjelee saamelaiskäsityön perinnettä ja tekijänoikeuksia. Herää kysymys, miksi saamelaisten tekijänoikeudet ja perinteen vaaliminen on vain saamelaisyhteisön intressi, eikä valtiollinen intressi niiden pohjoismaiden sisällä, joiden sisällä saamelaisyhteisöt elävät. Vastaavat tavaramerkit, kuten Joutsenmerkki, Avainlippu ja Finnish Design merkitsevät ja suojaavat aitoa suomalaista käsityötä ja suunnittelua.
Alkuperäisväestöjen ja muiden vähemmistöjen muotoilukulttuurit on koettu vastapainona teolliselle, “oikealle”, länsimaiselle taide- tai muotoilukuttuurille. Usein näihin viitataan etuliittein, kuten alkuperäisväestön taide, jolla se erotetaan muusta taiteesta. Suomalaisessa muotoilukontekstissa on kiinnostavaa miten olematonta esimerkiksi romanikulttuurin, -estetiikan, -muotoilun ja -muodin käsittely on ollut muotoilun kentällä. Raikas poikkeus on parin vuoden takainen, Tino Nymanin ja Marina Vezikon perustama Few Magazine, josta osia on täällä näyttelyssäkin esillä.
Nimco: Kyseisessä projektissa on erittäin tärkeää nähdä, kuinka narratiivia kerrotaan ja kuvastoja luodaan nimenomaan yhteisöstä käsin. Ymmärretään kenellä on ensisijainen kokemus ja asiantuntijuus kyseiseen kulttuuriin ja perinteeseen.
Kiia: Tuo onkin kiehtovaa etenkin perinnetiedon ja ei-kirjallisen, ei-länsimaisen kulttuurisen tiedon kohdalla. Monissa kulttuureissa esimerkiksi oraalinen tiedonvälitys on paljon suuremmassa roolissa kuin kirjallinen. Miten sellaista tietoa tallennetaan ja arkistoidaan? Miten tallentamisen teknologiat, kuten kirjoitustaito ja kirjapaino ovat vaikuttaneet siihen, mitä dokumentoidaan, miten tieto leviää ja mikä jää historiaan. Se on ihan vallankäytön väline. Kuka tämän tiedon pohjalta tutkii ja ketä, kenen intressit tutkimuksessa painaa?
Hyvänä esimerkkinä voidaan mainita näyttelyssä nähtävä AIDA (Arctic Indigenous Design Archive), alkuperäiskansojen muotoilun arkisto sekä Kansallismuseon ja Inarissa sijaitsevan saamelaismuseo Siidan yhteistyönäyttely Kotiinpaluu on merkittävä repatriaatioprojekti, jossa Kansallismuseon hallussa olleet saamelaisesineet palautetaan sijoilleen.
Nimco: Toisekseen tulee mieleen portinvartijat, eli miten arkistoon pääsee? Ketkä päättävät mikä on tärkeää ja säilyttämisen arvoista, millaista tietoa päätetään painaa ja jakaa eteenpäin? Näiden instituutioiden ja kustantamoiden päätösten takana on aina yksilöitä, joten olisi tosi tärkeää moninaistaa myös instituutioissa työskentelevä henkilöstö. Tällöin voidaan huomioida erilaiset ja eri tavoin merkitykselliset tarinat, joita voidaan myös tallentaa, säilyttää ja jakaa, vaikkapa näyttelyiden muodossa.
Kiia: Tällaisessa yhdenvertaistamisen työssä myös kiintiöt ovat tärkeä työkalu. Kun huomataan, että näistä arkistoista puuttuu aika moni väestöryhmä kokonaan, niin kiintiöiden ylläpitäminen voi auttaa tasoittamaan representaatiota suhteessa väestörakenteeseen. Että nyt täällä tulee näkyä vähintään 10% tällaisia ihmisiä.
Nimco: Esimerkillisiä toimintamalleja ja käytänteitä institutionaalisesta yhdenvertaisuustyöstä löytyy myös muista niin sanotuista hyvinvointivaltioista. Voi siis olla hyvä tutustua siihen, miten muualla keskustellaan näistä samoista asioista. Toisaalla käydyt keskustelut voivat edistää tasa-arvopyrkimyksiä täälläkin.
Kiia: Suunnittelulla on mielestäni aika iso rooli myös siinä, miten normeja luodaan, eli mistä tulee tavallista ja “normaalia”. Se tulee usein toiston kautta, että totumme näkemään enemmän vaikkapa erinäköisiä ja eri taustoista tulevia ihmisiä paitsi kuvastoissa myös suunnittelijoina, professoreina, museonjohtajina ja muissa johtoasemissa…
Nimco: …Erilaisia kaupunkitiloja, erilaisia tapoja navigoida julkisissa tiloissa, erilaisia aulakalusteita. Eli miten opimme katsomaan muotoilua uudelleen. Muotoilu ja ympäristö on muutoksessa ja se muutos lähtee meistä. Mitä haluamme nähdä enemmän? Millaisia asioita haluamme edistää? Mitä haluamme muuttaa?
Kiia: Kaikki tämä myös avartaa. Muutosta ei tarvitse tehdä muutoksen vuoksi. Voidaan totutella katsomaan maailmaa myös erilaisista perspektiiveistä, uusin silmin.
Nimco: Muotoilun avulla voi myös leikitellä ja spekuloida sitä, mitä kaikkea voisi muuttaa ja mitä voisi tehdä eri tavalla. Tähän perustuu mielestäni myös pohjoismainen muotoilukieli, jossa leikitellään ja osataan nähdä asioita eri tavoin. On hyvä tiedostaa, että elämme muotoiluhistoriaa tälläkin hetkellä. Pystymmekö olemaan myötävaikutuksessa oman historiamme kanssa ja samalla katsomaan tulevaisuuteen.
Kiia: Muotoilu ei pelkästään reagoi maailmaan, vaan muotoilun kautta voi myös tehdä maailmaa ja luoda todellisuutta (world making). Vaikuttumista tapahtuu molempiin suuntiin.
Nimco: Ja se on moniäänistä. Ei ole vain yhtä historiaa tai neutraalia, objektiivista katsontakantaa. Ihan kaikki voi osallistua muotoilun diskurssiin eli yleiseen keskusteluun siitä, mitä tapahtuu täällä tänään.
