Näyttely Intiimin kosketus esittelee yleisölle yli 40 suunnittelijaa ja brändiä. Museon verkkosarjassa sukellamme suunnittelijoiden työhön ja ajatuksiin mallistojen takana. Tällä kertaa tutustumme vaatesuunnittelijakaksikkoon Sami Samaletdiniin (s.1997) ja Timur Samarskiyyn (s.1999). Kaksikko on luonut kierrätetyistä materiaaleista ja luonnonväreistä miestenvaatemalliston, jota voi käyttää yksi tai kaksi ihmistä samanaikaisesti.
Keitä olette ja mitä teette?
Sami Samaletdin: Olen Sami Samaletdin ja olen vaatesuunnittelija lähtöisin Espoosta. Koulujen jälkeen totesin vaatesuunnittelun kiinnostavan ja pyrin opiskelemaan Aaltoon Muotia. Opiskelin kanditutkinnon muodin saralla Aallossa, jossa myös tapasin Timurin. Ollaan tehty Timurin kanssa muutama mallisto yhdessä ja nyt opiskellaan kumpikin muodin maisteriohjelmasta.
Timur Samarskiy: Olen Timur Samarskiy ja olen vaatesuunnittelija syntyältäni Pietarista. Muutin kuusi vuotta sitten Suomeen. Opiskelin Lahdessa puuartesaaniksi, jonka jälkeen vaihdoin puut kankaisiin ja päädyin Aaltoon opiskelemaan muotia.
Mikä inspiroi teitä? Haetteko inspiraatiota samoista paikoista?
SS: Alkuvaiheessa mallistoa tehdessä ja varsinkin ensimmäisinä opintovuosina me etsittiin kaikki mahdollinen informaatio ja inspiraatio mikä meille tuntui oikealta. Pian huomasimme, että monet asiat jotka meitä kumpaakin inspiroi tuli muotimaailman ulkopuolelta. Tietenkin myös muodin historian kautta tuli paljon inspiraatiota. Varsinkin tosi vanhat vaatteet ja sieltä löytyneet erityisesti nykypäivään verrattuna tosi erilaiset lähestymistavat. Sen lisäksi katsottiin paljon ylöspäin kaikenlaisia taiteilijoita. Aika isoja inspiraatioita meille kummallekin oli esimerkiksi Alberto Giacometti, Joseph Beuys ja Michaël Borremans. Ne tuli osalti meidän lehtorimme, Elina Peltosen kautta. Loppuen lopuksi paljon meidän inspiraatioistamme löytyi manuaalisen taustatutkimuksen yhteydessä kirjastoja kaivelemalla. Ei me tosin hirveästi niitä luettu, vaan katsottiin mitä siellä on. Sitten sieltä tietyt kuvat ja taiteilijat pisti silmään ja syvennyttiin niihin tarkemmin.
Nykyään noin syvälliselle taustatutkimukselle ei ole niin paljoa tarvetta. Nykyään vahvimpia inspiroimaan ovat kaikki vanha käsityöesineistö ja kaikki sellainen mistä näkyy se tekemisen jälki. Se havahduttaa tajuamaan, että nykypäivänä ei oikein enää tehdä mitään käsin. Tällainen muodin ulkopuolelta inspiraation hakeminen auttaa myös siihen, ettei ala tekemään liian yks yhteen inspiraation lähteen kanssa. Kun katsoo tällaista vanhaa esinettä, siitä syntyy tunne, että täytyy yrittää ja tehdä paljon enemmän ja paremmin.
TS: Jep. Nykyään työskentely on myös vähän sellaista kaiken sen kasatun tiedon ja inspiraation vapauttamista. Työskentelee enemmän sisältä ulospäin, kuin ulkoa sisäänpäin.
Kuinka te päädyitte työskentelemään yhdessä?
SS: Ihan koulun alussa huomasimme, että jo silloin inspiroiduttiin samanlaisista jutuista ja samantyyppisistä tekijöistä. Se johti luonnollisesti siihen, että saatettiin puhua asioista tuntitolkulla. Yhdistävänä tekijänä oli myös koulu. Huomasimme molemmat, että kaiken juhlimisen ja menemisen sijasta oli helpompaa ja innostavampaa mennä koululle ompelemaan. Yhtäkkiä se yhdessä tekeminen, tai edes tekemisen yrittäminen, oli paljon kiinnostavampaa, kuin mikään mitä saattoi löytää muualta.
TS: Ekoina opiskeluvuosina tehtiin tietenkin enemmän hommia erikseen.
SS: Joo. Alkuun tehtiin hommia enemmän erikseen, mutta niissäkin huomattiin, että meidän tekemiset aina risteytyivät jollain tavalla. Ei me tietenkään jokaisessa ryhmätehtävässä pakolla hakeuduttu yhteistyöhön, mutta jos oli joku tehtävä, jossa se oli mahdollista me aika usein päädyttiin tekemään se yhdessä. Esimerkiksi yhdellä maalauskurssilla toteutettiin se sillä tavalla, että vuorotellen lisättiin tauluun asioita, vähän niin kuin lisäisi aina jotain toisen sanomisiin. Jatkettiin meidän välisiä keskusteluja sen tekemisen kautta. Me hankittiin myös parin kaverin kanssa työhuone aika opintojen alussa, joka myös lisäsi yhdessä vietettyä aikaa.
Miten te kuvailisitte teidän tapaanne työskennellä? Millaista se on erikseen verrattuna yhdessä?
TS: Kun tekee yhteistyötä – oli se me kahdestaan tai muiden kanssa – ne asiat, ideat ja se työskentely tapahtuu enemmän siinä hetkessä. Se on tavallaan yksinkertaisempaa. Parhaillaan yhteinen ymmärrys ja työn eteen nähty vaiva muodostaa selkeän linjan tai ketjun, jolloin se taustalla oleva ajatus näkyy suoraviivaisempana myös ulospäin.
Silloin kun työskentelee yksin, siinä on enemmän tilaa etsiä miten itse haluaisi tehdä ja mitkä on ne omat rajat ja kehykset. Kun työskentelee yhdessä kaikilla saattaa olla omat raaminsa ja ajatuksensa siitä, millainen se prosessi on ja niiden selkeyttäminen saattaa itsessään hidastaa sitä etenemistä. Tietenkin yksin tekemisessä saattaa myös jäädä jumiin yksityiskohtiin tai valinnanvapauteen, mutta samalla se prosessi on henkilökohtaisempi.
SS: Silloin kun työskenneltiin Oneness/Manyness -malliston kanssa se vielä alkuvaiheissa oleva yhteistyö johti siihen, että työskenneltiin ihan liikaa. Ei ollut vielä nykyistä tietämistä mitä tällainen prosessi vaatii ja kuinka paljon se vie aikaa. Yksin tekemisessä on ehkä helpompi pistää rajoja, kun itse tietää mitä haluaa ja kuinka syvälle haluaa johonkin aspektiin mennä. Huomattiin kyllä varsin nopeasti, että ne kummankin rajat ovat aika venyviä.
Siksi meille muodostuikin heti alusta lähtien yhteisymmärrys siitä, että meidän yhdessäolomme ei saa rakentua vaan työntekoon. Ennen kaikkea tätä yhteistyötä ja muuta me olimme ja ollaan kuitenkin nimenomaan ystäviä. Tällaisessa työsuhteessa on kieltämättä jotain samaa kuin parisuhteissa. Ei olla hirveästi oikein erimieltä asioista ja jos ollaan niin ne on tosi harvassa. Kun me työskentelemme yhdessä ei kyllä hirveästi tarvitse tehdä kompromisseja. Kun me tehdään asioita kahdestaan, prosessi liikkuu nopeammin kuin yksin, tai ainakin se tuntuu siltä. Vähintään se kulkee eri tavalla.
Tällaisessa työskentelyssä pitää myös antaa tilaa toiselle ja hyödyntää toistemme vahvuuksia. Mun on turha lähtee tekemään jotain mistä mä tiedän että Timur tekee sen paremmin
Toisen vuoden opintojen mallistonne Oneness/Manyness sai alkunsa vieraantumisen tunteesta, jonka koitte opintojenne alussa muotiteollisuutta ja muita muodin opiskelijoita kohtaan. Haluatteko avata näitä tunteita ja miten päädyitte tekemään niitten innoittaman malliston?
SS: Silloin kun kurssi minkä yhteydessä mallisto sai alkunsa alkoi, oli jo selvää että tämä työ tehdään yhdessä. Se on aika epätavallista, mutta me tiedettiin, että se oli toiminut aiemmin ja lopulta me saimme luvan työskennellä yhdessä.
Se vieraantumisen tunne tuli vähän siitä, että kun me tultiin kouluun me ihailtiin Yohji Yamamotoa ynnä muita suunnittelijoita, mutta siinä vaiheessa, kun aloitettiin työstämään mallistoa me oltiin päästy näkemään meidän sankareiden tuotoksia lähempää ja nähty muoti- ja taidehistorian kautta mitä kaikkea erilaista on ollut, niin aika pian kyllästyttiin siihen mitä muoti on tässä hetkessä. Me haluttiin tavoitella jotain muuta. Löytää mitä muoti on meille. Se harvemmin meni yhteen muiden kanssa. Silloin me etsittiin kaikkea ulkopuolelta, mutta loppujen lopuksi tajuttiin, että se jokin mitä me etsittiin oli lähempänä, tavallaan meidän sisällä. Aina jos me käveltiin kadulla, oli se sitten Pariisissa tai Helsingissä, me aina sanomatta kiinnitettiin huomiota samoihin juttuihin ja hahmoihin. Molemmat aina samaan aikaan havahtui samoihin yksityiskohtiin katukuvassa. Me huomattiin että haettiin kaikessa ulkopuolisesta inspiraatiosta, oli se sitten taide, muoti, musiikki tai vanhat esineet, jotain mikä resonoi meidän sisällä.
Vieraantumisen tunne ei koskenut edes välttämättä pelkästään muotiteollisuutta ja muita opiskelijoita vaan kaikkea. Siinä pisteessä me haluttiin tavallaan vieraantua kaikesta. Pikkuhiljaa syventyessä yhdessä työskentelyyn se tapa työskennellä alkoi olemaan jo niin lähellä meitä itseämme, että sen jakaminen enää muille olisi ollut vaikeaa. Me haluttiin jatkaa sitä meidän yhteistä tutkimusta. Tietenkin nykyään tehdään yhteistyötä myös muiden kanssa, mutta siinä hetkessä se ei tuntunut hyvältä. Jälkeenpäin katsottuna se olisi saattanut olla ihan hyvä idea, koska päädyttiin Timurin kanssa syventymään siihen työskentelyyn niin raskaasti että siinä ei ollut mitään tolkkua.
TS: Jälkeenpäin mietittynä koko projekti venyi vähän turhan pitkäksi. Malliston ensimmäisen takin aloittamisesta näyttelyssä olevan videon valmistumiseen kului melkein kolme vuotta.
Kertokaa mallistonne suunnitteluprosessista. Miten yhdessä työskentely vaikutti siihen?
SS: Pohja sille muodostu yhdellä taidekurssilla.
Mietittiin ajatuksia ryhmäajattelusta ja ryhmäidentiteeteistä ja sanonnoista kuten ”joukossa tyhmyys tiivistyy.” Päädyttiin samalla kurssilla Gallerie Forsblomiin. Siellä oli veistoksia, joissa kaksi hahmoa oli sulautunut yhdeksi. Se osu kummallakin silmään ja heti muodostui idea, että hitsi miten hienoa olisi tehdä vaate, jota kaksi ihmistä voisi käyttää yhdessä. Se sopi myös hyvin siihen pohdintaan ryhmäidentiteetistä. Tämä asu voisi toimia aika kirjaimellisena tulkintana siitä, miten yhdessä olo vaikuttaa siihen käyttäytyy. Siitä muodostu se pohja sille mitä me haluttiin tehdä, mutta sille itse tekemiselle me ei haluttu antaa minkäänlaisia rajoja. Ei haluttu rajoittaa meidän työskentelyä teknisesti tai tyylillisesti.
TS: Me konseptointiin ja ideoitiin aika monia juttuja samaan aikaan, mutta ei annettu suunnittelun hidastaa tekemistä. Tehtiin koko mallisto ilman valmiita kaavoja joka mahdollisti sen, että vaate eli ja muuttui koko ajan, joka puolestaan muutti kokonaiskuvaa jatkuvasti. Konsepti oli vahva mutta toteutus joustava.
SS: Ainut tekninen haaste jonka halusimme saavuttaa oli se, että mallisto toimisi yhdessä ja yksin sekä että sen pukeminen useammalle ihmiselle olisi mahdollista. Tämän lisäksi me haluttiin päästä tähän lopputulokseen ilman mitään valmiita kaavoja, vaan tehtiin se kokonaan suoraan paloista ja ommeltiin kaikki palat käsin. Tietenkin tällainen työskentely oli paljon raskaampaa kun mitä me osattiin olettaa, jonka takia se prosessi venyi niin pitkäksi.
TS: Hienointa siinä oli se että meidän ja sen vaatteen välissä oli vaan kangas, lanka ja neula.
Alussa meillä oli aina tapana suunnitella liikaa. Oli vaikeata pysyä niissä kehyksissä, jotka meille annettiin tai jotka me itse asetettiin. Nykyään yritetään suunnitella vähemmän ja tehdä enemmän. Luottaa prosessiin eikä laittaa sen ympärille tai lopputulokselle liikaa ennakko-oletuksia. Mitä vähemmän niitä laittaa, sitä intuitiivisempaa se työskentely ja valinnat myös ovat.
SS: Joo ei yritetä suunnitella lopputuloksia.
Miten koette vieraantumisen tunteen ja malliston näin jälkeenpäin?
TS: Me tavallaan löydettiin sen malliston kautta paikkamme. Tällä hetkellä se paikka on meidän työhuone. Loppujen lopuksi vieraantuminen auttoi sulkemaan ulkopuoliset ärsykkeet pois ja löytämään nykyisen tavan tehdä asioita.
SS: Joo se vieraantumisen tunne muotia, tai ihan mitä muuta vaan, kohtaan silloin oli kyllä täysin tarpeellinen ja oleellinen. Meidän ensimmäisen malliston kautta päästiin hahmottelemaan sitä mihin suuntaan me halutaan mennä ja mitä se tekeminen on meille.
Vieraantumisen tunteen on nykyään hyväksynyt, mutta alussa se oli raskasta. Mietti paljon tekeekö asiat oikealla tavalla tai oikein. Nykyään kun me työskennellään niin ei joudu enää miettimään mitään. Meillä on oma ympäristö, oma työhuone. Me voidaan mennä eteenpäin ja me tiedetään, että se mitä me tehdään on mitä me halutaan tehdä.
Haastattelu tulee ulos ystävänpäivän aikoihin. Haluaisitteko siinä hengessä kertoa, millaista on työskennellä ystävän kanssa?
SS: Meidän lähtökohtana toimii nimenomaan ystävyys. Sanoin joskus Timurille, kun tutustuttiin, että meidän pitää olla toisillemme täysin rehellisiä jos me halutaan olla ystäviä. Ei mietitä tai vertailla toistemme saavutuksia tai taitoja.
Niin pitkään, kun molemmilla on se yhteisymmärrys, että halutaan saavuttaa jotain silloin todennäköisesti me pystytään siihen paremmin yhdessä. Ja vaikkei pystyttäisikään, se ei vaikuta meidän ystävyyteen! Mutta ystävyys on meidän yhteistyössä tosi olennaista, koska se työ ei ole niinkään työtä kuin intohimo. Kaikki meidän työhuoneellakin ovat meidän ystäviä, joten ei olla vielä jouduttu työskentelemään ihmisten kanssa jotka ei olisi meidän ystäviä.
Me ei haluta vetää rajaa ystävyyden ja työkumppanuuden välille. Mä koen ainakin itse, että se olisi aina hyvä ajatus ylipäätään, että sen työn takana on joku muukin pohja kun pelkästään jonkun asian tavoittelu, mitä työ esimerkiksi monille on. Monesti jos tavoittelee liikaa jotakin saattaa käydä niin, että siihen miten itse tavoitteeseen päätyy ei kiinnitä tarpeeksi huomiota. Meille se matka on vähintään yhtä tärkeä kuin tavoite. Niin raskaammistakin prosesseista tulee paljon mieluisampia
Millainen on oma suhteenne pukeutumiseen? Millaiset asiat inspiroivat teitä pukeutumaan?
SS: Tämähän on kiva kysymys!
TS: Mä tykkään täyttää vaatekaappini vaatteilla, jotka kaikki sopii toisiinsa. En koskaan mene kaupoille etsimään mitään tiettyä vaatekappaletta, vaan ne tulee vastaan aina satunnaisesti. Satunnaisuuteen saattaa vaikuttaa myös se, että ostan vaatteeni pääasiassa kirppareilta, mutta silloin kun sieltä löytää hyvän vaatteen sen tietää kyllä heti. Ratkaisevia piirteitä vaatteissa ovat mulle erityisesti materiaali ja mittasuhteet ja tietenkin se, että se tuntuu hyvältä.
SS: Mulle pukeutuminen on ollut aina ilmaisun tapa. Nuorempana se saatto toimia tapana hakea hyväksyntää tai tapana hakeutua tietynlaiseen porukkaan tai jopa poispäin joistain porukoista. Tiedostamatonta tai tiedostettua, pukeutumisella on ollut iso vaikutus mun elämääni jo ennen kuin hakeuduin Aaltoon. Mulle iso inspiraatio oli mun isoäiti. Erityisesti siinä, miten voi hahmottaa esteettisiä kokonaisuuksia ja mitä kaikkea pukeutumisella voi ilmasta. Ihan pienestä asti tiedostin, että se vaati sellaista ymmärrystä. Se oli jotenkin tosi kaunis ajatus ja veti mua puoleensa.
Nykyään pukeutumistakin inspiroi kaikki vanha, erityisesti pukeutumisen ulkopuolelta. Enkä siis tarkoita mitään nostalgia-aspektia, vaan vanhoissa esineissä ja vaatteissa on vähän erilainen työn tekemisen arvo esillä. Mä jotenkin koen, että se tuo lisäarvoa vaatteelle, jos siinä on jonkinlainen jälki tekijästä. Aina kun tulee vastaan joku vaatekappale jossa näkyy, että se on tehty sellaisesta vapaasta halusta ilmaista itseään, se on vaan tavattoman inspiroivaa.
Nyt kun olette tehnyt tiivistä yhteistyötä kahdestaan, niin kenen tai keiden Intiimin kosketuksen suunnittelijoista kanssa haluisitte tehdä yhteistyötä tulevaisuudessa?
SS: Todellisuudessa ei varmaan osattaisi valita kaikista, vaan valittaisiin kaikki! Ehkä kuitenkin tässä tapauksessa valitsisimme suunnittelijoita, joihin meillä on eniten kosketuspintaa eli Anna Semi, Self-Assembly ja Sasu Kauppi.
Anna Semi, Matti Liimatainen (Self-Assembly) ja Sasu Kauppi ovat kaikki opettaneet tai luennoineet meille Aallossa. Kaikki on ihan super taitavia ja innostavia tyyppejä. Esimerkiksi Matin luennolla pitkästä aikaa koki olonsa tyhmäksi, joka oli tosi inspiroivaa. Kaikissa heissä sekä kaikissa meitä opettaneissa opettajissa on se hienoa, kuinka läsnä joku voi työssään olla ja kuinka paljon omasta työstään voi välittää. Se on myös tosi inspiroivaa, kun on opettajia, jotka myös aktiivisesti työskentelee ja oppii uusia juttuja itse.
TS: Joo. Se että sillä opettajalla on se praktinen kokemus työstä auttaa heti samaistumaan muihin tekijöihin ja oppijoihin paremmin kuin pelkän teorian osaava. Ehkä me valittaisiin nämä just siksi, että niiden kanssa on tullut eniten juteltua!
Viimeisenä kysymyksenä vielä. Mitä teillä on juuri nyt työn alla?
SS: Tässä on vielä vuosi opintoja, jonka aikana voimme konkretisoida meidän tulevaisuuden suunnitelmia paremmin, mutta ainakin tähdätään siihen, että jatketaan tätä omaa juttua ja yritetään työllistää itsemme sillä. Oneness/Manyness -malliston jälkeen olemme kehittäneet meidän työskentelyä siihen suuntaan, että voisimme joskus perustaa oman brändin. Tarkoitus olisi luoda brändi, jossa me ollaan vastuussa mahdollisimman isosta osasta sitä tekemistä ja tuotantoa. Me ollaan etsintöjen tuloksena löydetty paikkoja ympäri Eurooppaa, Italiasta ja Ranskasta, jossa me toivotaan pystyvämme tulevaisuudessa myymään meidän vaatteita. Tällä hetkellä meillä on kehitteillä meidän ensimmäinen mallisto koulun ulkopuolisena projektina, ihan langasta lähtien.
TS: Me hiljalleen siirrytään akateemisuudesta kohti praktiikkaa. Loppujen lopuksi me halutaan vaan tehdä vaatteita.
SS: Niin, muoti on alana kehittynyt tosi monimutkaiseksi, tosi vaikeaksi, epäekologiseksi ja epäinhimilliseksi. Pohjimmiltaan vaatteet on kuitenkin aika hemmetin luonnollinen asia. Me vaan toivotaan, että pystyttäisiin tekemään vaatteita samalla tavalla kuin taidemaalari maalaa tai muusikko tekee musiikkia. Tällä hetkellä muotimaailma on niin iso ja teollinen, että sieltä on aika vaikeaa löytää sellaista ”musiikkia” joka miellyttäisi omaa korvaa. Siksi me halutaan vähän jammailla ja löytää se itse.
Haastattelu: Elias Broms
Teksti: Elias Broms
Pääkuva: Milja Nieminen
Kuvat: Sami Samaletdin & Timur Samarskiy
Julkaistu: 16.2.2022
